Vielä 10 vuotta sitten, en olis koskaan uskonut, että mä pelkäisin joskus ihmisiä. Olin niin rempsee 11v tyttö, joka ainakin yritti tulla kaikkien kanssa toimeen. Mulla oli paljon erillaisia kavereita, en koskaan joutunu välitunneilla olemaan täysin yksin. En välttämättä päässyt parhaimpien kavereitten leikkeihin mukaan, mut en myöskään joutunut yksin olemaan. Aina oli joku, joka mut mukaan huoli. Mut mitä tapahtu sille tytölle?
Se tyttö on nyt aikuinen nainen, ja yrittää pärjätä itsensä kanssa. Se tekee joka päivä töitä, että pääsee sängystä ylös. Aina autossa matkalla kauppaan se kerää voimia, voimia siihen, että kohta se on kaupassa vieraiden ihmisten keskellä, missä kaikki tuntuu tuijottavan sitä. Sen tytön luottamus rikottiin niin usein, ettei se uskalla enää luottaa keneenkään. Se ei uskalla päästää uusia tuttavuuksia oman kuorensa sisälle. Se rikottais kuitenkin. Sitä tyttöä kiusattiin, sen tytön isoimmatkin haavat revittiin auki. Sillä tytöllä ei ollut enää mitään omaa kun se täytti 18. Kaikki oli viety ja revitty palasiks. Lähimmätkin ystävät käänty sitä vastaan. Ne lähimmätkin ihmiset rikko sen. Ne repi sen täysin palasiks, niin palasiks, ettei se tyttö saa itseensä enää niin kasaan, että vois joskus taas luottaa ihmisiin samalla tavalla. Se tyttö ei halua tutustua kehenkään täällä, ettei mitkään arkaluontoiset asiat menisi vääriin korviin. Se tyttö tulee tuskin koskaan saamaan aitoa ystävää täältä, koska ystävien kesken jaetaan kaikki. Eikä se tyttö sitä pysty tekemään.
Se tyttö pitää tiukasti kiinni kuorestaan, sinne ei pääse kaikki. Ne jotka pääsee, tietää, ettei se sisimmiltään ole niin iloinen ja elämähaluinen mitä se antaa ymmärtää. Se tyttö on välillä niin rikki, ettei edes sen tytön aviomies pysty sitä korjaamaan. Se tyttö pystyy sillekkin näyttämään, että kaikki on hyvin, vaikka sisällä vuotaa kyyneleet.
Se tyttö odottaa nyt esikoistaan. Se tyttö yrittää olla vihaamatta kroppaansa, mikä teki tässäkin asiassa temput. Se tyttö ei toivo tällä hetkellä mitään muuta, kuin että saisi sen oman lapsensa jo syliinsä. Että saisi sen hetken jo omakseen, ja sit sillä olisi taas jotain omaa. Jotain omaa, mitä kukaan ei siltä veisi enää pois.
~ VIIVIFANNY
lauantai 3. joulukuuta 2016
lauantai 15. lokakuuta 2016
- Syksy 2016
Nyt vihdoinkin, monen vuoden jälkeen mä rikoin mun vironeitsyyden. Käytiin virossa yöpymässä hotellissa. Piritaspa oli just niin hyvä, mitä sillä rahalla saa. Vaihtoehtoja ruuan suhteen olis voinu olla enemmän illallisbuffetissa, mut kyllä sieltä mahan täyteen sai. Shoppailtiin mulle ensimmäiset mammahousut, meidän ensimmäiset vauvavaatteet, villelle uus sähkörööki, ja vähän kaikkea muutakin. Matka teki hyvää just nyt meille, päästiin irtautumaan meiän arjesta, eli kotona olemisesta. Mä näin Sirua, äitiä, Iikkua ja pikku-Eetä. Harmittaa älyttömästi, kun en päässy mun veljen poikaa katsomaan, kun olin nii kamalassa keuhkoyskätaudissa.
Keuhkoyskätauti, jumalauta. Yskin kaks viikkoo putkeen, ja se oli millon kuivaa, ja millon limasta yskää. Se meni taas niin kamalaks, et valvoin öitä ja itkin, ku en vaan enää jaksanu yskii. Henkeä ahdisti joka ilta, ja yhtenä päivänä se alko jo aamulla. Lähin päivystykseen, jossa mulle tarjottiin antibioottikuuria, vaikka tulehdusarvot oli alle 5. En suostunu, joten se määräs mulle yskänlääkettä, ventolinea ja nenäsumutetta. Toki tarkisti eka muutamalta eri sivulta, että saanko vetää niitä nyt raskauden aikana. Nyt aletaan olee voiton puolella, muutamia ysköksiä päivässä, mut yöt saan nukuttua!
RV 15+4, niskaturvotusultrassa käytiin pari viikkoa sitten, ja turvotusta oli 1,3mm. Mä en näistä mitään tiedä, mut ultraaja sano et kaikki on hyvin. Käytiin myös viimeviikon maanantaina ultrassa, ja joka kerta se on vaan niin sanoinkuvaamattoman ihana tunne, kun saa nähdä sen pienen ihmeen, mikä mun sisällä kasvaa. Sillonkin sain kuulla, miten hyvin kaikki on. 24.11. olis rakenneultra, ja en jaksa odottaa, että saan sukupuolen selville, että pääsen ostamaan kaikkea ei niin unisexejä vaatteita ja muita härpäkkeitä. Raskausoireet alkaa vähenemään, ja jos vaatteet ei jo kiristäis, ni voisin jopa unohtaa olevani raskaana.
Huhtikuussa ku kävin lääkärillä, sain lääkkeet korjaamaan mun munasarjoja. Se lääkäri sano, että sit ku oon varma, että haluan just nyt lapsen, ni alotetaan lääkkeet, mitkä käynnistää mun olemattomat ovulaatiot. Ja huppista, ei tarvittu ku se yks lääke, 3kk aikaa ja siinä se. Se vaan tapahtu, olin jo valmis, että syksyllä lähdettäis ehkä miettimään sitä ovulaatiolääkettä, ei tarvinnu. Oon vieläkin hämmentyny, et oon päässy jo toiselle kolmannekselle, ilman mitään komplikaatioita. En voi ymmärtää ees aina, että mä oon raskaana. Monta kertaa viikossa saattaa tulla se, kun onnenkyyneleet meinaa tulla silmille, kun muistan että mun sisällä kasvaa lapsi. Mun lapsi.
Ja mun lapsen isä, joka ihmekyllä on mun aviomies (lähinnä siis, etten välttämättä olis vielä vuosi sitte uskonu, että pääsen naimisiin ennen ku saan ensimmäisen lapsen, saati että en jäis yksinhuoltajaks), alotti työt. Ei se onneks oo ku 8-13.30 ma-to, ja perjantaisin 8-12. Mut on tääl kotona tyhjää, ku ei oo ketään järkevää juttuseuraa.
Viekkarit on loppunu, mä tiesin et mä selviin tästä. Muutaman kerran tuli olo, etten enää jaksa. Et nyt tää loppuu ja alotan lääkkeet uudestaan. Mut vihdoinkin, voin sanoo etten oo enää riippuvainen mielialalääkkeistä. Sairasloma on nyt siis helmikuun loppuun asti, mut sillon alkaakin jo äitiysloma.
Nyt mä alan varmaan pikkuhiljaa jo valmistautumaan yötä varten, oon haravoinu tänään yhteensä varmaan 6 tuntia ja käyny saunassa. Voisin kuvitella ettei tänään oo unesta puutetta ?
~ VIIVIFANNY
Keuhkoyskätauti, jumalauta. Yskin kaks viikkoo putkeen, ja se oli millon kuivaa, ja millon limasta yskää. Se meni taas niin kamalaks, et valvoin öitä ja itkin, ku en vaan enää jaksanu yskii. Henkeä ahdisti joka ilta, ja yhtenä päivänä se alko jo aamulla. Lähin päivystykseen, jossa mulle tarjottiin antibioottikuuria, vaikka tulehdusarvot oli alle 5. En suostunu, joten se määräs mulle yskänlääkettä, ventolinea ja nenäsumutetta. Toki tarkisti eka muutamalta eri sivulta, että saanko vetää niitä nyt raskauden aikana. Nyt aletaan olee voiton puolella, muutamia ysköksiä päivässä, mut yöt saan nukuttua!
RV 15+4, niskaturvotusultrassa käytiin pari viikkoa sitten, ja turvotusta oli 1,3mm. Mä en näistä mitään tiedä, mut ultraaja sano et kaikki on hyvin. Käytiin myös viimeviikon maanantaina ultrassa, ja joka kerta se on vaan niin sanoinkuvaamattoman ihana tunne, kun saa nähdä sen pienen ihmeen, mikä mun sisällä kasvaa. Sillonkin sain kuulla, miten hyvin kaikki on. 24.11. olis rakenneultra, ja en jaksa odottaa, että saan sukupuolen selville, että pääsen ostamaan kaikkea ei niin unisexejä vaatteita ja muita härpäkkeitä. Raskausoireet alkaa vähenemään, ja jos vaatteet ei jo kiristäis, ni voisin jopa unohtaa olevani raskaana.
Huhtikuussa ku kävin lääkärillä, sain lääkkeet korjaamaan mun munasarjoja. Se lääkäri sano, että sit ku oon varma, että haluan just nyt lapsen, ni alotetaan lääkkeet, mitkä käynnistää mun olemattomat ovulaatiot. Ja huppista, ei tarvittu ku se yks lääke, 3kk aikaa ja siinä se. Se vaan tapahtu, olin jo valmis, että syksyllä lähdettäis ehkä miettimään sitä ovulaatiolääkettä, ei tarvinnu. Oon vieläkin hämmentyny, et oon päässy jo toiselle kolmannekselle, ilman mitään komplikaatioita. En voi ymmärtää ees aina, että mä oon raskaana. Monta kertaa viikossa saattaa tulla se, kun onnenkyyneleet meinaa tulla silmille, kun muistan että mun sisällä kasvaa lapsi. Mun lapsi.
Ja mun lapsen isä, joka ihmekyllä on mun aviomies (lähinnä siis, etten välttämättä olis vielä vuosi sitte uskonu, että pääsen naimisiin ennen ku saan ensimmäisen lapsen, saati että en jäis yksinhuoltajaks), alotti työt. Ei se onneks oo ku 8-13.30 ma-to, ja perjantaisin 8-12. Mut on tääl kotona tyhjää, ku ei oo ketään järkevää juttuseuraa.
Viekkarit on loppunu, mä tiesin et mä selviin tästä. Muutaman kerran tuli olo, etten enää jaksa. Et nyt tää loppuu ja alotan lääkkeet uudestaan. Mut vihdoinkin, voin sanoo etten oo enää riippuvainen mielialalääkkeistä. Sairasloma on nyt siis helmikuun loppuun asti, mut sillon alkaakin jo äitiysloma.
Menomatkalla tallinnaan
Rakas paskapääpahoilainen
Äidin ja Isin pikkuihme <3
Mä en edes osaa sanoa tästä kuvasta mitään, se on Jali.
Anteeksi, mitä sanoitte?
Ja ne ensimmäiset vauvashoppailut !
Nyt mä alan varmaan pikkuhiljaa jo valmistautumaan yötä varten, oon haravoinu tänään yhteensä varmaan 6 tuntia ja käyny saunassa. Voisin kuvitella ettei tänään oo unesta puutetta ?
~ VIIVIFANNY
lauantai 3. syyskuuta 2016
- Kirppu ja vieroittautuminen Venlafaxiinista
Venlafaxin, se ihmelääke, mikä vie kaikki sun pääviat pois. Se ihmelääke, mikä ei enää 150mg jälkeen tehonnut, ja nosto 300mg:aan toi enemmän haittavaikutuksia. Lääke, mitä söin turhaan vuoden verran. Ja nyt siitä vieroittautuminen on helvettiä.
"1. viikko jokatoinen päivä 2tablettia, ja jokatoine päivä 1tabletti
2. viikko joka päivä 1tabletti
3.-4. viikko joka toinen päivä 1 tabletti, ja jokatoinen päivä ilman."
Tänään on toinen päivä kolmatta viikkoa, eli ensimmäinen kokonaan lääkkeetön päivä. Ahdistaa, vituttaa, väsyttää ja oksettaa. En voi siirtää katsetta kohteesta A kohteeseen B, ilman hetkellistä huminaa päässä, ja ilman helvetin pitkää tarkennusta. MIKSI lääkkeistä on tehty näin helvettiä? Miks ei ensimmäisenä tarjota terapiaa, kun meet sanomaan että voisit tappaa itses, vaan pumpataan sut täyteen lääkkeitä. "Oxamin 1-2tbl iltaisin unettomuuten, voi käyttää myös ahdistukseen. Mirtazapin 0,25-0,5tbl iltaisin nukkumista parantamaan. Metoprolin 1tbl aamulla, ja 1tbl myöhemmin päivällä tykytyksiä estämään." Niin, ne ongelmat katoo kun ne haudataan lääkkeitten alle. Ei tärisyttäny, hikoiluttanu tai tykyttänyt. Ei ollu unettomuutta, eikä ahdisusta. Mirtazapiiniä en edes syöny, riitti jo yks masennuslääke.
6.8.2016 mä tein positiivisen raskaustestin. Siihen jäi oxarit ja metoproliinit. Venlojen lopetusta käsittelevä aika oli kuun puolessa välissä. Pieni kirppu, pieni ihme. Äidin oma ihme, jonka ei pitänyt vielä tulla, mutta on enemmän kuin tervetullut meille. Äitin pieni, joka kasvullaan aiheuttaa kipuja äitille, ja aamuisin pahaaoloa. Äitin ihme, jonka takia äiti jaksaa kärsiä viekkareista. Ihme, johon en kokenut olevani vielä valmis, mutta ihme, mihin oonkin just nyt valmiimpi kuin koskaan tuun olemaan.
Tää on varmasti rankkaa Villelle. Sehän ne kiukuttelut taas kerran joutuu kuulemaan. Mä tiedän, mutten aina koe olevani niin tuettu, kun mun pitäisi olla. Toisinaan Ville ottaa mun kiukut turhan paljon itseensä, vaikka oon koittanu sille selittää että hormoonit, ja lääkkeen lopetus ei ole kovin hyvä yhdistelmä. Vika ei ole Villessä, vika on mussa, koska en osaa käsitellä ihan jokaista tunnetta, varsinkin kun ne vaihtuu sen 1000 kertaa tunnissa.
Ja tää on rankkaa mulle, enemmän fyysisesti ku henkisesti. Ahdistukset mä voin aika hyvin kiertää hokemalla itelleni, että teen tän kirpun takia. Mut sitä ahdistusta, mikä katseen siirtämisestä tulevista oloista johtuu, en voi kiertää. Mä vaan odotan, että tää loppuu, ja voin sanoa että mä oon vieroittautunut helvetin vaikeesta lääkkeestä.
25.8.2016, rv 8+1
~ VIIVIFANNY rv 9+3
torstai 23. kesäkuuta 2016
- 21 vuotta
Mä olen 21 vuotta. Ja mä tiedostan käyttäytyväni ku 17v minä. Mä oon joutunu nyt muutaman päivän miettimään, että kuinka vanha mä olinkaan. Mulla on siis ilmeisesti joku taantumakausi meneillään. Ja mä palaan kokoajan siihen, mimmonen mä olin 17 vuotiaana, ja nimenomaan, mimmosta mun elämä oli sillon.
Mä asuin lastensuojelulaitoksessa. Kesän olin nuorten työpajalla töissä, ja syksyllä alotin pinttiksen. Syksyllä isi kuoli. Syksyllä mun maailma romahti. Mä vihaan syksyä.
Mä olin äänekäs, vittumainen, ärsyttävä ja ennenkaikkea ylimielinen itteeni täynnä oleva ämmä. Mä en sillon vielä tienny, että mitä mä oon 21 vuotiaana. Enkä mä tienny, mitä tää 4 vuotta voi tuoda tullessaan, ja viedä. Mulla ei ollut harmainta hajua, että 21 vuotiaana mä olen elänyt väkivaltaisessa suhteessa, mä olen selättänyt päihdeongelman, mä olen yrittänyt tappaa itseni, mä olen yrittänyt saada jonkun tappamaan mut. Mä en tienny, että mä olisin itkenyt polvillani, anoen että mut tapetaan. Mä en tiennyt, että mä selviäisin siitä kaikesta paskasta. Mä en tienny sanovani "Mä oon 21 vuotta eläny tätä paskaa, mä kestän toiset samanlaiset". Mä en tienny hengittäväni tänä päivänä.
Ja tänä päivänä. Mä oon vaikeasti masentunut adhd-diagnoosin omistava nuori nainen (tai sen alku). Mulla on koulut kesken, ja saikku meneillään. MUTTA, mulla on asioita joista mä voin iloita joka päivä. Mulla on ihana tukiverkosto, maailman tyhmin, mutta silti maailman rakkain koira. Mä olen äitipuoli, ja mä olen tuleva Rouva Eskelinen. Mä asun omakotitalossa mun miehen kanssa.
En jaksa jokapäivä olla mikään hypersupermegamaailmanparasäitipuoli, saatikka vaimo. Villehän siitä eniten kärsii, sillehän mä kaiken purkaan. Kaiken sen kahden viikon välillä, kun mulla ei ole aikaa sairaanhoitajalle. Ja sit kun mä meen sinne sairaanhoitajalle, ni mulla ei olekaan mitään purettavaa.
Tänä päivänä mä olen vieläkin kaikkea sitä, mitä 17 vuotiaana. Mutta vaan huonoina päivinä. Hyvinä päivinä mä olen kaikki huomioonottava, iloinen ja pullantuoksuinen kotiäiti. Ja kämppä kiiltää, piha on kunnossa ja ruoka uunissa. Niitä päiviä on taas harvoin.
Mä ahdistun kokoajan, pienestäkin. Mitään ei tapahdu, ja yhtäkkiä mä kuristun. Mä en uskaltanu muutamaan päivään mennä yksin suihkuun, koska mä pelkäsin että mä kuolen sinne. Kesken suihkun, mä olin yht'äkkiä varma, että mä kuolen sinne suihkuun. Ja mä en päässy pois sieltä, koska mun piti vielä sheivata toinen sääri (ihan ku se ei olis voinu odottaa myöhempään) ja huuhdella hoitoaine pois päästä. Mun sydän hakkas, ja paikat tärisi. Ja mä kuristuin. Sama toistu seuraavana päivänä saunassa. Ja sen jälkeen ville on tullut mun henkisekstueks vessaan istumaan, että mä voin käydä suihkussa.
Kyllä se aurinko sinne risukasaankin paistaa. Kyllä täältä pohjalta pääsee jälleen ylös.
Mä asuin lastensuojelulaitoksessa. Kesän olin nuorten työpajalla töissä, ja syksyllä alotin pinttiksen. Syksyllä isi kuoli. Syksyllä mun maailma romahti. Mä vihaan syksyä.
Mä olin äänekäs, vittumainen, ärsyttävä ja ennenkaikkea ylimielinen itteeni täynnä oleva ämmä. Mä en sillon vielä tienny, että mitä mä oon 21 vuotiaana. Enkä mä tienny, mitä tää 4 vuotta voi tuoda tullessaan, ja viedä. Mulla ei ollut harmainta hajua, että 21 vuotiaana mä olen elänyt väkivaltaisessa suhteessa, mä olen selättänyt päihdeongelman, mä olen yrittänyt tappaa itseni, mä olen yrittänyt saada jonkun tappamaan mut. Mä en tienny, että mä olisin itkenyt polvillani, anoen että mut tapetaan. Mä en tiennyt, että mä selviäisin siitä kaikesta paskasta. Mä en tienny sanovani "Mä oon 21 vuotta eläny tätä paskaa, mä kestän toiset samanlaiset". Mä en tienny hengittäväni tänä päivänä.
Ja tänä päivänä. Mä oon vaikeasti masentunut adhd-diagnoosin omistava nuori nainen (tai sen alku). Mulla on koulut kesken, ja saikku meneillään. MUTTA, mulla on asioita joista mä voin iloita joka päivä. Mulla on ihana tukiverkosto, maailman tyhmin, mutta silti maailman rakkain koira. Mä olen äitipuoli, ja mä olen tuleva Rouva Eskelinen. Mä asun omakotitalossa mun miehen kanssa.
En jaksa jokapäivä olla mikään hypersupermegamaailmanparasäitipuoli, saatikka vaimo. Villehän siitä eniten kärsii, sillehän mä kaiken purkaan. Kaiken sen kahden viikon välillä, kun mulla ei ole aikaa sairaanhoitajalle. Ja sit kun mä meen sinne sairaanhoitajalle, ni mulla ei olekaan mitään purettavaa.
Tänä päivänä mä olen vieläkin kaikkea sitä, mitä 17 vuotiaana. Mutta vaan huonoina päivinä. Hyvinä päivinä mä olen kaikki huomioonottava, iloinen ja pullantuoksuinen kotiäiti. Ja kämppä kiiltää, piha on kunnossa ja ruoka uunissa. Niitä päiviä on taas harvoin.
Mä ahdistun kokoajan, pienestäkin. Mitään ei tapahdu, ja yhtäkkiä mä kuristun. Mä en uskaltanu muutamaan päivään mennä yksin suihkuun, koska mä pelkäsin että mä kuolen sinne. Kesken suihkun, mä olin yht'äkkiä varma, että mä kuolen sinne suihkuun. Ja mä en päässy pois sieltä, koska mun piti vielä sheivata toinen sääri (ihan ku se ei olis voinu odottaa myöhempään) ja huuhdella hoitoaine pois päästä. Mun sydän hakkas, ja paikat tärisi. Ja mä kuristuin. Sama toistu seuraavana päivänä saunassa. Ja sen jälkeen ville on tullut mun henkisekstueks vessaan istumaan, että mä voin käydä suihkussa.
Kyllä se aurinko sinne risukasaankin paistaa. Kyllä täältä pohjalta pääsee jälleen ylös.
tiistai 24. toukokuuta 2016
- Kesä
Kesä on sitä...
♥ ...kun saa pyykit ulos kuivumaan
♥ ...kun mä en linnoittaudu sisälle, vaan viihdyn myös lyhyitä aikoja kerrallaan ulkona
♥ ...kun Eskelisen ja Matikan pihalta kuuluu vittusaatanaperkelettä, koska itikat
♥ ...kun mä voin mennä aamutupakille ilman housuja tai takkia
♥ ...kun mä voin mennä edellämainitussa asussa laittamaan pyykkejä ulos kuivumaan, koska aidat on jo niin tuuheet, ettei naapurit nää meiän pihalle kunnolla
♥ ...kun mä olen saanut jonkun ihme hortonomikuumeen, ja aherran mun tulevan kukkapenkin kimpussa
♥ ...kun Jali on kolme päivää ihan väsynyt mökkireissun jälkeen, kun on saanut juosta vapaana, enemmän ku jaksais
♥ ...kun mun jokavuotinen kesätukkakriisi alkaa
♥ ...kun mä saan olla vapaalla ruuan laitosta, koska Ville vastaa grillistä.
Ja se on ennenkaikkea sitä, etten mä ole niin maani myynyt jatkuvasti. Sitä, kun mä hymyilen paljon enemmän, ja kun mä en purskahtele ilman syytä itkuun. Sitä, että meillä ei hukuta paskaan, koska mä jaksan siivota.
Ja tämän kesän jälkeen, jokainen kesä on erityinen, koska jokaisen heinäkuun kuudes päivä, mä olen ollut vuoden enemmän Rouva Eskelinen
Mä olen nyt fine.
~ VIIVIFANNY
♥ ...kun saa pyykit ulos kuivumaan
♥ ...kun mä en linnoittaudu sisälle, vaan viihdyn myös lyhyitä aikoja kerrallaan ulkona
♥ ...kun Eskelisen ja Matikan pihalta kuuluu vittusaatanaperkelettä, koska itikat
♥ ...kun mä voin mennä aamutupakille ilman housuja tai takkia
♥ ...kun mä voin mennä edellämainitussa asussa laittamaan pyykkejä ulos kuivumaan, koska aidat on jo niin tuuheet, ettei naapurit nää meiän pihalle kunnolla
♥ ...kun mä olen saanut jonkun ihme hortonomikuumeen, ja aherran mun tulevan kukkapenkin kimpussa
♥ ...kun Jali on kolme päivää ihan väsynyt mökkireissun jälkeen, kun on saanut juosta vapaana, enemmän ku jaksais
♥ ...kun mun jokavuotinen kesätukkakriisi alkaa
♥ ...kun mä saan olla vapaalla ruuan laitosta, koska Ville vastaa grillistä.
Ja se on ennenkaikkea sitä, etten mä ole niin maani myynyt jatkuvasti. Sitä, kun mä hymyilen paljon enemmän, ja kun mä en purskahtele ilman syytä itkuun. Sitä, että meillä ei hukuta paskaan, koska mä jaksan siivota.
Ja tämän kesän jälkeen, jokainen kesä on erityinen, koska jokaisen heinäkuun kuudes päivä, mä olen ollut vuoden enemmän Rouva Eskelinen
Mä olen nyt fine.
~ VIIVIFANNY
torstai 19. toukokuuta 2016
- Be thankful for the hard times, they can oly make you stronger.
Mummia lainatakseni
Mun sisälläni asuu pieni terrieri, joka on nyt karvat pystysssä jostain syystä. Se terrieri on se pikkuviivi, joka pelkää hyältyksi tulemista, ja se pelkää sitä isoa mustaa koiraa. Se terrieri kuvastaa mun lapsuutta. Ja se iso musta koira, on nyt saanut otteen musta.
Tää kaikki peilautuu mun menneisyydestä nyt muhun. Mä oon ihan vitun paskana, ja mä voisin vaan luovuttaa. Mä voisin heittää hanskat naulaan, ja lähtee täältä. Mä voisin vaan mennä makaamaan mullan alle. Mutta, se olis itsekkäin teko ikinä. Jos mietitte mun äitiä, se on haudannu jo yhden lapsen, ja sisaruksia, jotka on haudannu jo yhden siskon. Mummia, joka on haudannu jo yhden lapsenlapsensa. Ja kaikki muut sukulaiset äidin puolelta, jotka on haudannu pienen sukulaistyttönsä. Mä en vois tehdä sitä. Voitte myös miettiä Villeä, joka joutuis hautaamaan tulevan vaimonsa. Ja lapsia, jotka tuskin ikinä toipuis siitä.
21 vuotta taistelua. Mä oon alottanu mun taisteluni varmaan jo synnärillä. Kaikki mitä on tullut eteen, ja potkinu mut paskaks, mä oon ne selättäny. Jokainen rotko, minne mä oon pudonnu, mä oon sieltä ylös noussu. Mä voin haistattaa paskat koko maailmankaikkeudelle, koska mä oon selvinny niin monesta asiasta.
Mä oon pelänny kuolemaa, eikä kauaakaan, kun mä sitä jo toivoin. 2014 kesällä, mä toivoin, että tulis viimeset iskut, ja mä kuolisin. Mä itkin kun näin surullisen musiikkivideon (piha ilman sadettajaa), ja mä itkin, kun mä pääsin tutkintavankeudesta pois ja näin koiranpennun. Mä itkin pienistä asioista. Mä en koskaan suunnitellu tappavani itteeni, mut mä en kattonu kun mä ylitin tien. Mä en pelänny enää, koska se olis ollut huojentavaa kuolla pois.
Tää olo, mikä mulla on, siirtyis suoraan kaikille mun läheisille. Ja tää olo on jotain niin kamalaa, etten mä toivo tätä edes mun pahimmalle viholliselle. Mä en vois tuottaa mun rakkaimmilleni tätä oloa. Viikon päivät oon kaavaillu, ja päättäny jatkaa mun elämääni vielä. Mä tiedän, ettei mun loppuelämäkään ole enää mitään päähän taputtelua ja paijaamista. Mä tiedän, että vielä tulee asioita, mitkä romahduttaa mut paskaks. Mä tiedän, ettei ihmiset tule täällä olemaan ikuisesti. Mä tiedän. Mutta pohjalta on vain yksi tie, ja se on ylöspäin.
Kiitos Veera, Ville, Susanna, Irkku, Meri, Dani, Jenna, Rosa. Jenni. Kaikki te, jotka ootte nyt ollut tässä. Kiitokset lapsille, joiden takia mä jaksan hymyillä paskanakin päivänä. Kiitos kaikille, jotka on mun elämässäni.
Mun sisälläni asuu pieni terrieri, joka on nyt karvat pystysssä jostain syystä. Se terrieri on se pikkuviivi, joka pelkää hyältyksi tulemista, ja se pelkää sitä isoa mustaa koiraa. Se terrieri kuvastaa mun lapsuutta. Ja se iso musta koira, on nyt saanut otteen musta.
Tää kaikki peilautuu mun menneisyydestä nyt muhun. Mä oon ihan vitun paskana, ja mä voisin vaan luovuttaa. Mä voisin heittää hanskat naulaan, ja lähtee täältä. Mä voisin vaan mennä makaamaan mullan alle. Mutta, se olis itsekkäin teko ikinä. Jos mietitte mun äitiä, se on haudannu jo yhden lapsen, ja sisaruksia, jotka on haudannu jo yhden siskon. Mummia, joka on haudannu jo yhden lapsenlapsensa. Ja kaikki muut sukulaiset äidin puolelta, jotka on haudannu pienen sukulaistyttönsä. Mä en vois tehdä sitä. Voitte myös miettiä Villeä, joka joutuis hautaamaan tulevan vaimonsa. Ja lapsia, jotka tuskin ikinä toipuis siitä.
21 vuotta taistelua. Mä oon alottanu mun taisteluni varmaan jo synnärillä. Kaikki mitä on tullut eteen, ja potkinu mut paskaks, mä oon ne selättäny. Jokainen rotko, minne mä oon pudonnu, mä oon sieltä ylös noussu. Mä voin haistattaa paskat koko maailmankaikkeudelle, koska mä oon selvinny niin monesta asiasta.
Mä oon pelänny kuolemaa, eikä kauaakaan, kun mä sitä jo toivoin. 2014 kesällä, mä toivoin, että tulis viimeset iskut, ja mä kuolisin. Mä itkin kun näin surullisen musiikkivideon (piha ilman sadettajaa), ja mä itkin, kun mä pääsin tutkintavankeudesta pois ja näin koiranpennun. Mä itkin pienistä asioista. Mä en koskaan suunnitellu tappavani itteeni, mut mä en kattonu kun mä ylitin tien. Mä en pelänny enää, koska se olis ollut huojentavaa kuolla pois.
Tää olo, mikä mulla on, siirtyis suoraan kaikille mun läheisille. Ja tää olo on jotain niin kamalaa, etten mä toivo tätä edes mun pahimmalle viholliselle. Mä en vois tuottaa mun rakkaimmilleni tätä oloa. Viikon päivät oon kaavaillu, ja päättäny jatkaa mun elämääni vielä. Mä tiedän, ettei mun loppuelämäkään ole enää mitään päähän taputtelua ja paijaamista. Mä tiedän, että vielä tulee asioita, mitkä romahduttaa mut paskaks. Mä tiedän, ettei ihmiset tule täällä olemaan ikuisesti. Mä tiedän. Mutta pohjalta on vain yksi tie, ja se on ylöspäin.
Kiitos Veera, Ville, Susanna, Irkku, Meri, Dani, Jenna, Rosa. Jenni. Kaikki te, jotka ootte nyt ollut tässä. Kiitokset lapsille, joiden takia mä jaksan hymyillä paskanakin päivänä. Kiitos kaikille, jotka on mun elämässäni.
Ja anteeksi, mä tein väärin. Mutta jokainen tapahtuma/teko kasvattaa mua ihmisenä, ja mä olen taas vähän vahvempi.
~ VIIVIFANNY
maanantai 9. toukokuuta 2016
- mitä, missä, milloin?
Miks mä en ole kirjottanu pitkään aikaan? Mä en oo kerenny. Jos mä en oo juoksemassa asioilla, ni mä teen pihahommia. Jos mä en tee pihahommia, ni mä oon todennäköisesti mökillä laittamassa sitä kesäkuntoon. Jos mä en ole mökillä, niin mä uhraan aikaani meiän asuntoon ja siivoon. Jos mä en siivoo, enkä mitään muutakaan edellämainituista asioista, niin mä makaan sohvalla ahdistuksissani.
Musta on nyt löytynyt uusia diagnooseja päälääkärin luona. ADHD ja sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Kukaan ei ikinä mulle selittäny, mitä tarkoittaa sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Sitäkö, että mä oon ihan aikuisten oikeesti HULLU? Vai että mä en vaan tiedä paikkaani maapallolla? Vai että mä oon vaan helvetin hukassa itseni kanssa? Vai noita kaikkia? Mä en tiedä, ja se ahdistaa mua. Mitä jos mä oon oikeesti se hullu? Miten hullu mä oon? Niin hullu, että mä oon kuvitellu mun koko elämäni? Että mä oikeesti makaankin jossain sairaalassa niin pahassa psykoosissa, että mä olen kuvitellut viime vuodet. Nää kaikki kysymykset pyörii mun päässä, enkä saa vastauksia. Mulla piti olla keskusteluaika torstaille, mut mulle soitettiin että se mun sairaanhoitaja on sairaana, ja ilmottelee kun tulee takas töihin. Sitä odotellessa, koska mä tartten vastauksia, tai musta oikeesti tulee se hullu. ADHD:tä ei hoideta vielä, koska mun opinnot on katkolla syksyyn asti, ni mun ei kuulema tarvii keskittyä kesällä niin paljoo, että mut lääkittäis. Sitä katsellaan sitte loppukesästä.
Ja tosiaan, oon helmikuun lopusta asti ollut sairaslomalla ja se jatkuu vielä elokuun lopulle. "Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso". Kyllä, mä oon masentunut. Se Viivi, joka hymyilee sulle, tervehtii ja on sosiaalinen, itkee sisällä. Se sisällä oleva Viivi haluis vaan käpertyä itsesääliin, makaa sängyllä olla tekemättä mitään. Mutta se Viivi, jonka te näätte, ei makaa. Se touhuaa. Se turruttaa oman pahan olonsa, sietääkseen tätä olotilaa. Se tekee kotitöitä, se tekee mökillä hommia, se juoksee asioilla. Pakko tehdä jotain, ettei se toinen Viivi saa valtaa.
"Mä astun kaupan ovista sisään, vedän syvään henkeä ja otan korin. Samalla kun mä itsevarmasti lähden maitohyllylle, mä vapisen. Mulla valuu kylmä hiki, ja mun sydän hakkaa. Mä tunnen, miten puna nousee mun kaulalta mun poskille. Mun tekis mieli juosta jo pois kaupasta, mutta mä hengitän taas syvään henkeä, otan maitopurkin, ja jatkan matkaani seuraavalle hyllyvälikölle. Mä teen ostokset niin nopeesti kun mä voin. Kassalla ollessani mä muistan jotain, mitä piti ostaa, mikä me unohdettii. Mut mä en avaa suutani, koska mä haluan vaan pois. Mä hymyilen kassalle, sanon "kiitos hei", ja lähden. Huh, mä selvisin."
Mutta niinkuin aina, niin se aurinko paistaa myös tähän risukasaan. Käytiin lasten ja Villen kanssa karkkilassa, ja ai että oli ihanaa nähdä minun iso 1v kummipoika, sisko ja peppana ja miisi <3 Ihana viikonloppu oli, ja kesäkuun lopussa mennään uudestaan. Meillä menee Villen kanssa paremmin kuin koskaan ennen. Arki on alkanu rullaamaan kunnolla, eikä me edes kinailla enää jatkuvasti niinkuin ennen. Tottahan toki meilläkin on erimielisyytemme, ja tietyissä asioissa (kuten lasten kasvatuksessa, mistä en loppujenlopuksi voi mitään sanoa, koska mä en ole yhtäkää lasta pykännyt) erillaiset näkökulmat. Mut olispa tylsää, jos ei semmosta olis. Mä rakastan Villeä, Villen lapsia, meidän kotia ja meidän koiraa. Mun elämä on just täydellistä, just nyt.
~ VIIVIFANNY
Musta on nyt löytynyt uusia diagnooseja päälääkärin luona. ADHD ja sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Kukaan ei ikinä mulle selittäny, mitä tarkoittaa sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Sitäkö, että mä oon ihan aikuisten oikeesti HULLU? Vai että mä en vaan tiedä paikkaani maapallolla? Vai että mä oon vaan helvetin hukassa itseni kanssa? Vai noita kaikkia? Mä en tiedä, ja se ahdistaa mua. Mitä jos mä oon oikeesti se hullu? Miten hullu mä oon? Niin hullu, että mä oon kuvitellu mun koko elämäni? Että mä oikeesti makaankin jossain sairaalassa niin pahassa psykoosissa, että mä olen kuvitellut viime vuodet. Nää kaikki kysymykset pyörii mun päässä, enkä saa vastauksia. Mulla piti olla keskusteluaika torstaille, mut mulle soitettiin että se mun sairaanhoitaja on sairaana, ja ilmottelee kun tulee takas töihin. Sitä odotellessa, koska mä tartten vastauksia, tai musta oikeesti tulee se hullu. ADHD:tä ei hoideta vielä, koska mun opinnot on katkolla syksyyn asti, ni mun ei kuulema tarvii keskittyä kesällä niin paljoo, että mut lääkittäis. Sitä katsellaan sitte loppukesästä.
Ja tosiaan, oon helmikuun lopusta asti ollut sairaslomalla ja se jatkuu vielä elokuun lopulle. "Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso". Kyllä, mä oon masentunut. Se Viivi, joka hymyilee sulle, tervehtii ja on sosiaalinen, itkee sisällä. Se sisällä oleva Viivi haluis vaan käpertyä itsesääliin, makaa sängyllä olla tekemättä mitään. Mutta se Viivi, jonka te näätte, ei makaa. Se touhuaa. Se turruttaa oman pahan olonsa, sietääkseen tätä olotilaa. Se tekee kotitöitä, se tekee mökillä hommia, se juoksee asioilla. Pakko tehdä jotain, ettei se toinen Viivi saa valtaa.
"Mä astun kaupan ovista sisään, vedän syvään henkeä ja otan korin. Samalla kun mä itsevarmasti lähden maitohyllylle, mä vapisen. Mulla valuu kylmä hiki, ja mun sydän hakkaa. Mä tunnen, miten puna nousee mun kaulalta mun poskille. Mun tekis mieli juosta jo pois kaupasta, mutta mä hengitän taas syvään henkeä, otan maitopurkin, ja jatkan matkaani seuraavalle hyllyvälikölle. Mä teen ostokset niin nopeesti kun mä voin. Kassalla ollessani mä muistan jotain, mitä piti ostaa, mikä me unohdettii. Mut mä en avaa suutani, koska mä haluan vaan pois. Mä hymyilen kassalle, sanon "kiitos hei", ja lähden. Huh, mä selvisin."
Mutta niinkuin aina, niin se aurinko paistaa myös tähän risukasaan. Käytiin lasten ja Villen kanssa karkkilassa, ja ai että oli ihanaa nähdä minun iso 1v kummipoika, sisko ja peppana ja miisi <3 Ihana viikonloppu oli, ja kesäkuun lopussa mennään uudestaan. Meillä menee Villen kanssa paremmin kuin koskaan ennen. Arki on alkanu rullaamaan kunnolla, eikä me edes kinailla enää jatkuvasti niinkuin ennen. Tottahan toki meilläkin on erimielisyytemme, ja tietyissä asioissa (kuten lasten kasvatuksessa, mistä en loppujenlopuksi voi mitään sanoa, koska mä en ole yhtäkää lasta pykännyt) erillaiset näkökulmat. Mut olispa tylsää, jos ei semmosta olis. Mä rakastan Villeä, Villen lapsia, meidän kotia ja meidän koiraa. Mun elämä on just täydellistä, just nyt.
~ VIIVIFANNY
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)