Mun sisälläni asuu pieni terrieri, joka on nyt karvat pystysssä jostain syystä. Se terrieri on se pikkuviivi, joka pelkää hyältyksi tulemista, ja se pelkää sitä isoa mustaa koiraa. Se terrieri kuvastaa mun lapsuutta. Ja se iso musta koira, on nyt saanut otteen musta.
Tää kaikki peilautuu mun menneisyydestä nyt muhun. Mä oon ihan vitun paskana, ja mä voisin vaan luovuttaa. Mä voisin heittää hanskat naulaan, ja lähtee täältä. Mä voisin vaan mennä makaamaan mullan alle. Mutta, se olis itsekkäin teko ikinä. Jos mietitte mun äitiä, se on haudannu jo yhden lapsen, ja sisaruksia, jotka on haudannu jo yhden siskon. Mummia, joka on haudannu jo yhden lapsenlapsensa. Ja kaikki muut sukulaiset äidin puolelta, jotka on haudannu pienen sukulaistyttönsä. Mä en vois tehdä sitä. Voitte myös miettiä Villeä, joka joutuis hautaamaan tulevan vaimonsa. Ja lapsia, jotka tuskin ikinä toipuis siitä.
21 vuotta taistelua. Mä oon alottanu mun taisteluni varmaan jo synnärillä. Kaikki mitä on tullut eteen, ja potkinu mut paskaks, mä oon ne selättäny. Jokainen rotko, minne mä oon pudonnu, mä oon sieltä ylös noussu. Mä voin haistattaa paskat koko maailmankaikkeudelle, koska mä oon selvinny niin monesta asiasta.
Mä oon pelänny kuolemaa, eikä kauaakaan, kun mä sitä jo toivoin. 2014 kesällä, mä toivoin, että tulis viimeset iskut, ja mä kuolisin. Mä itkin kun näin surullisen musiikkivideon (piha ilman sadettajaa), ja mä itkin, kun mä pääsin tutkintavankeudesta pois ja näin koiranpennun. Mä itkin pienistä asioista. Mä en koskaan suunnitellu tappavani itteeni, mut mä en kattonu kun mä ylitin tien. Mä en pelänny enää, koska se olis ollut huojentavaa kuolla pois.
Tää olo, mikä mulla on, siirtyis suoraan kaikille mun läheisille. Ja tää olo on jotain niin kamalaa, etten mä toivo tätä edes mun pahimmalle viholliselle. Mä en vois tuottaa mun rakkaimmilleni tätä oloa. Viikon päivät oon kaavaillu, ja päättäny jatkaa mun elämääni vielä. Mä tiedän, ettei mun loppuelämäkään ole enää mitään päähän taputtelua ja paijaamista. Mä tiedän, että vielä tulee asioita, mitkä romahduttaa mut paskaks. Mä tiedän, ettei ihmiset tule täällä olemaan ikuisesti. Mä tiedän. Mutta pohjalta on vain yksi tie, ja se on ylöspäin.
Kiitos Veera, Ville, Susanna, Irkku, Meri, Dani, Jenna, Rosa. Jenni. Kaikki te, jotka ootte nyt ollut tässä. Kiitokset lapsille, joiden takia mä jaksan hymyillä paskanakin päivänä. Kiitos kaikille, jotka on mun elämässäni.
Ja anteeksi, mä tein väärin. Mutta jokainen tapahtuma/teko kasvattaa mua ihmisenä, ja mä olen taas vähän vahvempi.
~ VIIVIFANNY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti