- 21 vuotta

Mä olen 21 vuotta. Ja mä tiedostan käyttäytyväni ku 17v minä. Mä oon joutunu nyt muutaman päivän miettimään, että kuinka vanha mä olinkaan. Mulla on siis ilmeisesti joku taantumakausi meneillään. Ja mä palaan kokoajan siihen, mimmonen mä olin 17 vuotiaana, ja nimenomaan, mimmosta mun elämä oli sillon.

Mä asuin lastensuojelulaitoksessa. Kesän olin nuorten työpajalla töissä, ja syksyllä alotin pinttiksen. Syksyllä isi kuoli. Syksyllä mun maailma romahti. Mä vihaan syksyä.

Mä olin äänekäs, vittumainen, ärsyttävä ja ennenkaikkea ylimielinen itteeni täynnä oleva ämmä. Mä en sillon vielä tienny, että mitä mä oon 21 vuotiaana. Enkä mä tienny, mitä tää 4 vuotta voi tuoda tullessaan, ja viedä. Mulla ei ollut harmainta hajua, että 21 vuotiaana mä olen elänyt väkivaltaisessa suhteessa, mä olen selättänyt päihdeongelman, mä olen yrittänyt tappaa itseni, mä olen yrittänyt saada jonkun tappamaan mut. Mä en tienny, että mä olisin itkenyt polvillani, anoen että mut tapetaan. Mä en tiennyt, että mä selviäisin siitä kaikesta paskasta. Mä en tienny sanovani "Mä oon 21 vuotta eläny tätä paskaa, mä kestän toiset samanlaiset". Mä en tienny hengittäväni tänä päivänä.

Ja tänä päivänä. Mä oon vaikeasti masentunut adhd-diagnoosin omistava nuori nainen (tai sen alku). Mulla on koulut kesken, ja saikku meneillään. MUTTA, mulla on asioita joista mä voin iloita joka päivä. Mulla on ihana tukiverkosto, maailman tyhmin, mutta silti maailman rakkain koira. Mä olen äitipuoli, ja mä olen tuleva Rouva Eskelinen. Mä asun omakotitalossa mun miehen kanssa.

En jaksa jokapäivä olla mikään hypersupermegamaailmanparasäitipuoli, saatikka vaimo. Villehän siitä eniten kärsii, sillehän mä kaiken purkaan. Kaiken sen kahden viikon välillä, kun mulla ei ole aikaa sairaanhoitajalle. Ja sit kun mä meen sinne sairaanhoitajalle, ni mulla ei olekaan mitään purettavaa.

Tänä päivänä mä olen vieläkin kaikkea sitä, mitä 17 vuotiaana. Mutta vaan huonoina päivinä. Hyvinä päivinä mä olen kaikki huomioonottava, iloinen ja pullantuoksuinen kotiäiti. Ja kämppä kiiltää, piha on kunnossa ja ruoka uunissa. Niitä päiviä on taas harvoin.

Mä ahdistun kokoajan, pienestäkin. Mitään ei tapahdu, ja yhtäkkiä mä kuristun. Mä en uskaltanu muutamaan päivään mennä yksin suihkuun, koska mä pelkäsin että mä kuolen sinne. Kesken suihkun, mä olin yht'äkkiä varma, että mä kuolen sinne suihkuun. Ja mä en päässy pois sieltä, koska mun piti vielä sheivata toinen sääri (ihan ku se ei olis voinu odottaa myöhempään) ja huuhdella hoitoaine pois päästä. Mun sydän hakkas, ja paikat tärisi. Ja mä kuristuin. Sama toistu seuraavana päivänä saunassa. Ja sen jälkeen ville on tullut mun henkisekstueks vessaan istumaan, että mä voin käydä suihkussa.

Kyllä se aurinko sinne risukasaankin paistaa. Kyllä täältä pohjalta pääsee jälleen ylös.