Kun se ottaa sen vallan musta, mä en suoriudu edes arikisista asioista. Mä alan itkemään kesken pyykkien laittamisen, että kun mä oon niin väsynyt ja uupunut, mä oon niin rikki, etten jaksa enää. Se on 100 kiloinen möykky mun sisällä, ja se puristaa mua kyljistä kasaan. Se myös painaa mun hartiat kumaraan, ja suupielet alaspäin. Se vangitsee mut sänkyyn, mistä sitten jaksan nousta, kunhan oon eka keränny voimat siihen. Saatan tunnin maata sängyssä, ja kerätä voimia tiskaamiseen, ja kun mä oon ne muutamat lautaset tiskannut, ni mun on pakko mennä takas sänkyyn, koska se uuvutti niin paljon se tiskaus. Ja kun joku suunittelee mun päivää, ni mä en jaksa sisäistää siitä kun sen ekan osion, jonka jälkeen mä uuvun taas siihen, kun kuulen mitä kaikkea mun täytyy tehdä vielä.
"Juodaan kahvit, sit mä haen sen mönkijän, ja sit voitais mennä kattoo jos saatais se murroksen suojakumi pysymään"
Mä tunnen syyllisyyttä siitä, etten jaksa olla mikään unelmavaimo tai maailman paras äitipuoli. Mä poden syyllisyyttä siitä, että mun päässä on vikaa, siitä, että mun elämässä on ollut paljon kolhuja, ja siitä, että niistä kolhuista on jääny tää masennus.
"Sulla on ollu tosi paljon näitä surullisia tapahtumia elämässäs, on ihan ymmärrettävää, että se masennus nostaa välillä päätään. Mä varaan sulle lääkäriajan, ni kirjotetaan saikkua."
Mä pelkään, että mä oon vaan hullu, mutta noi yllämainitut sanat vähän herätti mua. Koska eihän sairaanhoitaja voi sanoa muuta? Samalla se sano, että tää masennus iski normaalia rankemmin, kun mulla on Ville. Kun mun ei tartte pelätä sitä, että kämppä lyyhistyis siinä välissä, kun mä makaan sängyllä, siis että mä oon antanut nyt itselleni luvan masentua kunnolla. Istuin 30min siinä huoneessa eilen, ja puhuin noin kymmenestä eri aiheesta, ja lopussa totesin "paljon ajatuksia", ja uuvuin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti