Kesä on sitä...
♥ ...kun saa pyykit ulos kuivumaan
♥ ...kun mä en linnoittaudu sisälle, vaan viihdyn myös lyhyitä aikoja kerrallaan ulkona
♥ ...kun Eskelisen ja Matikan pihalta kuuluu vittusaatanaperkelettä, koska itikat
♥ ...kun mä voin mennä aamutupakille ilman housuja tai takkia
♥ ...kun mä voin mennä edellämainitussa asussa laittamaan pyykkejä ulos kuivumaan, koska aidat on jo niin tuuheet, ettei naapurit nää meiän pihalle kunnolla
♥ ...kun mä olen saanut jonkun ihme hortonomikuumeen, ja aherran mun tulevan kukkapenkin kimpussa
♥ ...kun Jali on kolme päivää ihan väsynyt mökkireissun jälkeen, kun on saanut juosta vapaana, enemmän ku jaksais
♥ ...kun mun jokavuotinen kesätukkakriisi alkaa
♥ ...kun mä saan olla vapaalla ruuan laitosta, koska Ville vastaa grillistä.
Ja se on ennenkaikkea sitä, etten mä ole niin maani myynyt jatkuvasti. Sitä, kun mä hymyilen paljon enemmän, ja kun mä en purskahtele ilman syytä itkuun. Sitä, että meillä ei hukuta paskaan, koska mä jaksan siivota.
Ja tämän kesän jälkeen, jokainen kesä on erityinen, koska jokaisen heinäkuun kuudes päivä, mä olen ollut vuoden enemmän Rouva Eskelinen
Mä olen nyt fine.
~ VIIVIFANNY
tiistai 24. toukokuuta 2016
torstai 19. toukokuuta 2016
- Be thankful for the hard times, they can oly make you stronger.
Mummia lainatakseni
Mun sisälläni asuu pieni terrieri, joka on nyt karvat pystysssä jostain syystä. Se terrieri on se pikkuviivi, joka pelkää hyältyksi tulemista, ja se pelkää sitä isoa mustaa koiraa. Se terrieri kuvastaa mun lapsuutta. Ja se iso musta koira, on nyt saanut otteen musta.
Tää kaikki peilautuu mun menneisyydestä nyt muhun. Mä oon ihan vitun paskana, ja mä voisin vaan luovuttaa. Mä voisin heittää hanskat naulaan, ja lähtee täältä. Mä voisin vaan mennä makaamaan mullan alle. Mutta, se olis itsekkäin teko ikinä. Jos mietitte mun äitiä, se on haudannu jo yhden lapsen, ja sisaruksia, jotka on haudannu jo yhden siskon. Mummia, joka on haudannu jo yhden lapsenlapsensa. Ja kaikki muut sukulaiset äidin puolelta, jotka on haudannu pienen sukulaistyttönsä. Mä en vois tehdä sitä. Voitte myös miettiä Villeä, joka joutuis hautaamaan tulevan vaimonsa. Ja lapsia, jotka tuskin ikinä toipuis siitä.
21 vuotta taistelua. Mä oon alottanu mun taisteluni varmaan jo synnärillä. Kaikki mitä on tullut eteen, ja potkinu mut paskaks, mä oon ne selättäny. Jokainen rotko, minne mä oon pudonnu, mä oon sieltä ylös noussu. Mä voin haistattaa paskat koko maailmankaikkeudelle, koska mä oon selvinny niin monesta asiasta.
Mä oon pelänny kuolemaa, eikä kauaakaan, kun mä sitä jo toivoin. 2014 kesällä, mä toivoin, että tulis viimeset iskut, ja mä kuolisin. Mä itkin kun näin surullisen musiikkivideon (piha ilman sadettajaa), ja mä itkin, kun mä pääsin tutkintavankeudesta pois ja näin koiranpennun. Mä itkin pienistä asioista. Mä en koskaan suunnitellu tappavani itteeni, mut mä en kattonu kun mä ylitin tien. Mä en pelänny enää, koska se olis ollut huojentavaa kuolla pois.
Tää olo, mikä mulla on, siirtyis suoraan kaikille mun läheisille. Ja tää olo on jotain niin kamalaa, etten mä toivo tätä edes mun pahimmalle viholliselle. Mä en vois tuottaa mun rakkaimmilleni tätä oloa. Viikon päivät oon kaavaillu, ja päättäny jatkaa mun elämääni vielä. Mä tiedän, ettei mun loppuelämäkään ole enää mitään päähän taputtelua ja paijaamista. Mä tiedän, että vielä tulee asioita, mitkä romahduttaa mut paskaks. Mä tiedän, ettei ihmiset tule täällä olemaan ikuisesti. Mä tiedän. Mutta pohjalta on vain yksi tie, ja se on ylöspäin.
Kiitos Veera, Ville, Susanna, Irkku, Meri, Dani, Jenna, Rosa. Jenni. Kaikki te, jotka ootte nyt ollut tässä. Kiitokset lapsille, joiden takia mä jaksan hymyillä paskanakin päivänä. Kiitos kaikille, jotka on mun elämässäni.
Mun sisälläni asuu pieni terrieri, joka on nyt karvat pystysssä jostain syystä. Se terrieri on se pikkuviivi, joka pelkää hyältyksi tulemista, ja se pelkää sitä isoa mustaa koiraa. Se terrieri kuvastaa mun lapsuutta. Ja se iso musta koira, on nyt saanut otteen musta.
Tää kaikki peilautuu mun menneisyydestä nyt muhun. Mä oon ihan vitun paskana, ja mä voisin vaan luovuttaa. Mä voisin heittää hanskat naulaan, ja lähtee täältä. Mä voisin vaan mennä makaamaan mullan alle. Mutta, se olis itsekkäin teko ikinä. Jos mietitte mun äitiä, se on haudannu jo yhden lapsen, ja sisaruksia, jotka on haudannu jo yhden siskon. Mummia, joka on haudannu jo yhden lapsenlapsensa. Ja kaikki muut sukulaiset äidin puolelta, jotka on haudannu pienen sukulaistyttönsä. Mä en vois tehdä sitä. Voitte myös miettiä Villeä, joka joutuis hautaamaan tulevan vaimonsa. Ja lapsia, jotka tuskin ikinä toipuis siitä.
21 vuotta taistelua. Mä oon alottanu mun taisteluni varmaan jo synnärillä. Kaikki mitä on tullut eteen, ja potkinu mut paskaks, mä oon ne selättäny. Jokainen rotko, minne mä oon pudonnu, mä oon sieltä ylös noussu. Mä voin haistattaa paskat koko maailmankaikkeudelle, koska mä oon selvinny niin monesta asiasta.
Mä oon pelänny kuolemaa, eikä kauaakaan, kun mä sitä jo toivoin. 2014 kesällä, mä toivoin, että tulis viimeset iskut, ja mä kuolisin. Mä itkin kun näin surullisen musiikkivideon (piha ilman sadettajaa), ja mä itkin, kun mä pääsin tutkintavankeudesta pois ja näin koiranpennun. Mä itkin pienistä asioista. Mä en koskaan suunnitellu tappavani itteeni, mut mä en kattonu kun mä ylitin tien. Mä en pelänny enää, koska se olis ollut huojentavaa kuolla pois.
Tää olo, mikä mulla on, siirtyis suoraan kaikille mun läheisille. Ja tää olo on jotain niin kamalaa, etten mä toivo tätä edes mun pahimmalle viholliselle. Mä en vois tuottaa mun rakkaimmilleni tätä oloa. Viikon päivät oon kaavaillu, ja päättäny jatkaa mun elämääni vielä. Mä tiedän, ettei mun loppuelämäkään ole enää mitään päähän taputtelua ja paijaamista. Mä tiedän, että vielä tulee asioita, mitkä romahduttaa mut paskaks. Mä tiedän, ettei ihmiset tule täällä olemaan ikuisesti. Mä tiedän. Mutta pohjalta on vain yksi tie, ja se on ylöspäin.
Kiitos Veera, Ville, Susanna, Irkku, Meri, Dani, Jenna, Rosa. Jenni. Kaikki te, jotka ootte nyt ollut tässä. Kiitokset lapsille, joiden takia mä jaksan hymyillä paskanakin päivänä. Kiitos kaikille, jotka on mun elämässäni.
Ja anteeksi, mä tein väärin. Mutta jokainen tapahtuma/teko kasvattaa mua ihmisenä, ja mä olen taas vähän vahvempi.
~ VIIVIFANNY
maanantai 9. toukokuuta 2016
- mitä, missä, milloin?
Miks mä en ole kirjottanu pitkään aikaan? Mä en oo kerenny. Jos mä en oo juoksemassa asioilla, ni mä teen pihahommia. Jos mä en tee pihahommia, ni mä oon todennäköisesti mökillä laittamassa sitä kesäkuntoon. Jos mä en ole mökillä, niin mä uhraan aikaani meiän asuntoon ja siivoon. Jos mä en siivoo, enkä mitään muutakaan edellämainituista asioista, niin mä makaan sohvalla ahdistuksissani.
Musta on nyt löytynyt uusia diagnooseja päälääkärin luona. ADHD ja sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Kukaan ei ikinä mulle selittäny, mitä tarkoittaa sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Sitäkö, että mä oon ihan aikuisten oikeesti HULLU? Vai että mä en vaan tiedä paikkaani maapallolla? Vai että mä oon vaan helvetin hukassa itseni kanssa? Vai noita kaikkia? Mä en tiedä, ja se ahdistaa mua. Mitä jos mä oon oikeesti se hullu? Miten hullu mä oon? Niin hullu, että mä oon kuvitellu mun koko elämäni? Että mä oikeesti makaankin jossain sairaalassa niin pahassa psykoosissa, että mä olen kuvitellut viime vuodet. Nää kaikki kysymykset pyörii mun päässä, enkä saa vastauksia. Mulla piti olla keskusteluaika torstaille, mut mulle soitettiin että se mun sairaanhoitaja on sairaana, ja ilmottelee kun tulee takas töihin. Sitä odotellessa, koska mä tartten vastauksia, tai musta oikeesti tulee se hullu. ADHD:tä ei hoideta vielä, koska mun opinnot on katkolla syksyyn asti, ni mun ei kuulema tarvii keskittyä kesällä niin paljoo, että mut lääkittäis. Sitä katsellaan sitte loppukesästä.
Ja tosiaan, oon helmikuun lopusta asti ollut sairaslomalla ja se jatkuu vielä elokuun lopulle. "Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso". Kyllä, mä oon masentunut. Se Viivi, joka hymyilee sulle, tervehtii ja on sosiaalinen, itkee sisällä. Se sisällä oleva Viivi haluis vaan käpertyä itsesääliin, makaa sängyllä olla tekemättä mitään. Mutta se Viivi, jonka te näätte, ei makaa. Se touhuaa. Se turruttaa oman pahan olonsa, sietääkseen tätä olotilaa. Se tekee kotitöitä, se tekee mökillä hommia, se juoksee asioilla. Pakko tehdä jotain, ettei se toinen Viivi saa valtaa.
"Mä astun kaupan ovista sisään, vedän syvään henkeä ja otan korin. Samalla kun mä itsevarmasti lähden maitohyllylle, mä vapisen. Mulla valuu kylmä hiki, ja mun sydän hakkaa. Mä tunnen, miten puna nousee mun kaulalta mun poskille. Mun tekis mieli juosta jo pois kaupasta, mutta mä hengitän taas syvään henkeä, otan maitopurkin, ja jatkan matkaani seuraavalle hyllyvälikölle. Mä teen ostokset niin nopeesti kun mä voin. Kassalla ollessani mä muistan jotain, mitä piti ostaa, mikä me unohdettii. Mut mä en avaa suutani, koska mä haluan vaan pois. Mä hymyilen kassalle, sanon "kiitos hei", ja lähden. Huh, mä selvisin."
Mutta niinkuin aina, niin se aurinko paistaa myös tähän risukasaan. Käytiin lasten ja Villen kanssa karkkilassa, ja ai että oli ihanaa nähdä minun iso 1v kummipoika, sisko ja peppana ja miisi <3 Ihana viikonloppu oli, ja kesäkuun lopussa mennään uudestaan. Meillä menee Villen kanssa paremmin kuin koskaan ennen. Arki on alkanu rullaamaan kunnolla, eikä me edes kinailla enää jatkuvasti niinkuin ennen. Tottahan toki meilläkin on erimielisyytemme, ja tietyissä asioissa (kuten lasten kasvatuksessa, mistä en loppujenlopuksi voi mitään sanoa, koska mä en ole yhtäkää lasta pykännyt) erillaiset näkökulmat. Mut olispa tylsää, jos ei semmosta olis. Mä rakastan Villeä, Villen lapsia, meidän kotia ja meidän koiraa. Mun elämä on just täydellistä, just nyt.
~ VIIVIFANNY
Musta on nyt löytynyt uusia diagnooseja päälääkärin luona. ADHD ja sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Kukaan ei ikinä mulle selittäny, mitä tarkoittaa sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Sitäkö, että mä oon ihan aikuisten oikeesti HULLU? Vai että mä en vaan tiedä paikkaani maapallolla? Vai että mä oon vaan helvetin hukassa itseni kanssa? Vai noita kaikkia? Mä en tiedä, ja se ahdistaa mua. Mitä jos mä oon oikeesti se hullu? Miten hullu mä oon? Niin hullu, että mä oon kuvitellu mun koko elämäni? Että mä oikeesti makaankin jossain sairaalassa niin pahassa psykoosissa, että mä olen kuvitellut viime vuodet. Nää kaikki kysymykset pyörii mun päässä, enkä saa vastauksia. Mulla piti olla keskusteluaika torstaille, mut mulle soitettiin että se mun sairaanhoitaja on sairaana, ja ilmottelee kun tulee takas töihin. Sitä odotellessa, koska mä tartten vastauksia, tai musta oikeesti tulee se hullu. ADHD:tä ei hoideta vielä, koska mun opinnot on katkolla syksyyn asti, ni mun ei kuulema tarvii keskittyä kesällä niin paljoo, että mut lääkittäis. Sitä katsellaan sitte loppukesästä.
Ja tosiaan, oon helmikuun lopusta asti ollut sairaslomalla ja se jatkuu vielä elokuun lopulle. "Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso". Kyllä, mä oon masentunut. Se Viivi, joka hymyilee sulle, tervehtii ja on sosiaalinen, itkee sisällä. Se sisällä oleva Viivi haluis vaan käpertyä itsesääliin, makaa sängyllä olla tekemättä mitään. Mutta se Viivi, jonka te näätte, ei makaa. Se touhuaa. Se turruttaa oman pahan olonsa, sietääkseen tätä olotilaa. Se tekee kotitöitä, se tekee mökillä hommia, se juoksee asioilla. Pakko tehdä jotain, ettei se toinen Viivi saa valtaa.
"Mä astun kaupan ovista sisään, vedän syvään henkeä ja otan korin. Samalla kun mä itsevarmasti lähden maitohyllylle, mä vapisen. Mulla valuu kylmä hiki, ja mun sydän hakkaa. Mä tunnen, miten puna nousee mun kaulalta mun poskille. Mun tekis mieli juosta jo pois kaupasta, mutta mä hengitän taas syvään henkeä, otan maitopurkin, ja jatkan matkaani seuraavalle hyllyvälikölle. Mä teen ostokset niin nopeesti kun mä voin. Kassalla ollessani mä muistan jotain, mitä piti ostaa, mikä me unohdettii. Mut mä en avaa suutani, koska mä haluan vaan pois. Mä hymyilen kassalle, sanon "kiitos hei", ja lähden. Huh, mä selvisin."
Mutta niinkuin aina, niin se aurinko paistaa myös tähän risukasaan. Käytiin lasten ja Villen kanssa karkkilassa, ja ai että oli ihanaa nähdä minun iso 1v kummipoika, sisko ja peppana ja miisi <3 Ihana viikonloppu oli, ja kesäkuun lopussa mennään uudestaan. Meillä menee Villen kanssa paremmin kuin koskaan ennen. Arki on alkanu rullaamaan kunnolla, eikä me edes kinailla enää jatkuvasti niinkuin ennen. Tottahan toki meilläkin on erimielisyytemme, ja tietyissä asioissa (kuten lasten kasvatuksessa, mistä en loppujenlopuksi voi mitään sanoa, koska mä en ole yhtäkää lasta pykännyt) erillaiset näkökulmat. Mut olispa tylsää, jos ei semmosta olis. Mä rakastan Villeä, Villen lapsia, meidän kotia ja meidän koiraa. Mun elämä on just täydellistä, just nyt.
~ VIIVIFANNY
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)