Ja sit mä tajusin. Mä ymmärsin että mä oon päässy mun elämässäni eteenpäin. Ilman isiä. Isiä, jonka neuvoja oisin tarvinnu ties kuinka monta kertaa, isiä, joka ei olis mua hylänny sillon ku olin pohjalla, ei edes silloin kun oisin sitä väkisin yrittäny työntää pois. Isiä, jota ei korvaa mikään/kukaan. Mut silti, mä oon noussu sieltä jostain ilman sitä. Mä tiedän, isi tulee aina olemaan mun sydämessä, ja jonkinasteisena suojelusenkelinäkin. Ja mä tiedän, etten tuu ikinä olemaan samanlainen, kun mitä sillon kun se vielä eli.
Katottiin tossa mäkihyppyä eilen. Tuli puheeks se, että mun isi on joskus harrastanu sitä, ja aloin samalla miettimään että mihin ne isin sukset sieltä jakomäen asunnosta jäi. Naurahdin ja totesin jasulle; "Meinasin tossa ohimennen soittaa isille ja kysyy et mihin sen sukset on menny". Mä pystyn jo NAURAMAAN. Ennen jos oisin sanonu samalla tavalla, ni ois tullu se suunnaton ahdistus, se mikä kuristaa mun kurkkua ja istuu rinnan päällä. Kuivattaa silmät ja kurkun. Nyt se ei tullu niin voimakkaana, eikä ihan heti tän tilanteen jälkeen, mut tuli kuitenkin.
Kauheen moni mun tänhetkisistä ystävistä ei oo edes nähny mun isääni. Tosin johtunee siitä, että melkeinpä ne kaikki asuu porissa. Ja niistäkin ketä sen on nähny, ni monikaan ei tiedä kuinka paras se oli. Mä mietein tos yks päivä, et mä tykkään tosi harvoista iseistä. En sit tiedä et johtuuks se siit, et oon jotenkin katkera, et muil on isi, ja mul ei. Muutama isi on semmonen, mistä mäkin oon tykänny.
Mimmonen mun isi oli? Se oli alkoholisti. Nuorempana narkkari. Se kävi kyllä katkoilla, mut ei se siitä alkoholista koskaan eroon päässyt. Mä en oo oikeestaan koskaan osannut syyttää itteeni siitä isin alkoholismista. Toisaalta, miks mä oisin? Sillon kun mä kittasin, ni en mä ajatellu et "mun elämä on niin paskaa, et mä kittaan". Mä join koska mun mielestä maailma oli paljon kauniimpi pullonpohjan läpi katsottuna, ja että maailmassa ei ollut lähellekkään niin paljoo pahaa, mitä tääl oikeesti on. Sitä mä en tiedä, et miks mun isi joi. Mä en koskaan kysyny. Sitäpaitsi, se jutteli paljon enemmän sillon, kun se oli ottanu.
Se ei ollu ikinä mua kohtaan väkivaltainen, ei ikinä. Se tukisti mua yhteensä maximissaan 10 kertaa, mut mä nyt olinki kunnon kauhukakara. Nii ja joskus se heitti mua kengillä ja kenttälapiolla, mut sillon se oli omissa maailmoissaan. Ne oli niin pieniä asioita, et mua naurattaa jälkeenpäin. Niiku oikeesti, kukaa heittelee kenkiä tai kenttälapioita? Mä en ikinä pelänny isiä. En edes sillon ku se oli tyylii tripillä. Mun ei tarvinnu, koska mä tiesin että mä oon sen koko maailma. Joskus piripäissään se maalas mun huoneen seinälle kaks metrii korkeet muumit, joita mä pelkäsin. Ja hei rakkaat sukulaiset ja ystävät, älkää kauhistelko, mun isi oli paras.
Tottakai mun isissäkin oli niitä huonojakin puolia. Mä en vaan haluu niitä tänne sanoa/kertoa, en ainakaan vielä. Ja miks mä edes haluisin mustamaalata mun isääni ? Huhhuh.
Voi olla, että mä oon tänkin kuvan tarinan kertonu jo. Tää on isin viimeisestä asunnosta. Ja mä muistan kun mä ajattelin, et musta ja isistä ei ole vielä yhtäkään yhteiskuvaa. Tai on, jossain. Ei mulla. Ja mä viel kelasin et "ennenkun isi kuolee". Tän kuvan ottamisen jälkeen siihen isin kuolemaan ei kauheen montaa kuukautta mennyt. Ja mul on kamala olo siitä, että mä oon noin ajatellut.
Mä tiesin aina, että mun isi ei tuu vanhaks elämään. Sen takia mä oonkin siitä varmaan suhteellisen kivuttomasti päässytkin yli. Toisaalta, kuinka moni alkoholisti tulee elämään kauheen vanhaks ? Ottaen huomioon kaikki muut sairaudet mitä isillä oli. Mut mä olin henkisesti valmistautunu isin lähtöön. Tottakai, kun se totuus iski vasten kasvoja, se satutti, enemmän kun mitä mä olin kuvitellut. Mut mä selvisin. Ja mä pystyn kattomaan isin kuvaa, ilman itkua, tai sitä ahdistusta.
Mä tiedän, nää molemmat on huonolaatuisia kuvia, koska ne on valokuvasta otettuja kuvia. En nyt jaksanu rynnätä alakertaan skannailemaan.
Puoltoista vuotta sitten, kun isin kuolemasta tuli vuosi täyteen, ni sinä päivänä mun kaveri hehkutti sitä, kun hänen isänsä maksaa hänelle ajokortin. Mun mielestä se oli tosi väärin. Siis jos sun lemmikki kuolee tänään, ja mä tuun näyttämään sulle "kato mitä mun pölypunkki oppi tänään", ni ei se varmaan kivalta tunnu. Ja sit siihen päälle viel se, et kyse oli mun ISISTÄ, ei siitä vitun pölypunkista. Mä en voinu käsittää tän kaverin ajatusmaailmaa. Enkä kyllä voi vieläkään. Veera kysy sillon "miten sä voit? Mä vaan aattelin kun sun isän kuolemasta tuli tänään vuosi."
Vieläkään mä en oo menny isin haudalle. Pelkään sitä reaktioo, sitä että tuleeko siitä sillon todellista, että sitä isii ei oo. Jos tänä vuonna ?
Ja vielä isille:
Mulla menee hyvin ! Sä oisit niin tykänny Jasusta. Se on niin, niinku tieks normaali? Semmonen mitä mä oon tarvinnu jo pitkän aikaa, siis jotain normaalia mun elämään. Ja mun kämppä ! Tuskin useesti oisit täällä tullu käymään, ja oisit varmaan pienet herneetkin vetäny siitä, et kun muutan pois porista, ni muutankin tampereelle enkä stadiin. Mut oisin ainakin voinu tästäki kuvia näyttää. Ja sä nauraisit, ja oisit ylpee musta. Ja potkisit mut sinne kouluunkin joskus. Sä oot aina mun mielessä. Ja aina mä sua rakastan. Ja älä vihaa mua, vaikka mä oon käyny pohjalla, ja pilannu koko elämäni, ni mä oon nyt tässä ! Ja mä voin hyvin, ainakin suurimmaks osaks. Ja mä oon onnellinen. Oon aina sun tytär.
~ VIIVIFANNY
