- Vaik nyt mennääki vastatuuleen, nii tiiän et parempia päivä tulee

Mun on täs näin nyt viikon verran ollu tosi vaikeeta. Oon itkeny lähes päivittäin, ja siis ei mitään muutamaa kyyneltä kerrallaan vaan siis oikeesti monta tuntia. Itkeny ja miettiny et mä en jaksa enää. Mä en pysty, mä en voi. Jos vaan lopettais tän kaiken tähän? Mä oon inhonnu itteeni ylikaiken. Mä oon vihannu kaikkia. Mun on tehny mieli huutaa vaan kaikille "painukaa vittuun, antakaa mun olla". Mä en oo pitkään aikaan ollu näin pohjalla mun mielialojen kanssa. Se millai ne on vaihdellu. Mä oon joka aamu pelänny et mä sekoon lopullisesti sen päivän aikana.

Pidin viime viikolla töistä kaks päivää vapaata. Torstaina palasin töihin, tosin matkalla mietin et oonko mä viel valmis menee takasin? Ahdisti liikaa. Mut päätin kokeilla, ja pystyin torstaina olemaan koko päivän ja kaks tuntia ylimääräistä, et saan ne kaks vapaata korvattua. Siellä puhuin pajan ohjaajien kanssa, ja ne lupas hommata mulle ajan nuorten vastaanotolta. Ja ne teki sen. Oon saanu avautuu siel niin paljon ku oon halunnu.

Perjantaina oli jo parempi päivä, tiesin et pääsen mun rakkaan mieheni luokse, ja että Irkku tulee tampereelle. Ja meil oli tosi kivaa. Ja mä olin niin onnellinen. Samoin lauantaina. Mut sit sunnuntai.. Se todellisuus et mä lähen takas poriin, Jasu jää tampereelle ja Irkku lähtee stadii. Yht'äkkii joku istu mun rintani päällä, ja mulla ei kulkenu enää henki kunnolla. Menin Jasun luokse makkariin ja itkin. Se helpotti. Mut illalla, olin kävelemässä kotiin linkkarilta. Sain puhelun jossa sain kuulla että oon epäluotettava ihminen. Ilta meniki sit taas aikalailla itkiessä. Veeran kanssa sain puhuttua puhelimessa, ja se sai mulle paremman olon.

Maanantai. Koko päivän mä odotan että mä saan jotain selvyyttä eiliseen puheluun. Kerran töissä purskahdin itkuun. Mulla ois ollu kolmeen asti päivä, mut yhdeltä alko olee jo semmonen olo, et aloin taas nieleskelemään kyyneleitä. Nieleskelin niitä tunnin, ja sit totesin työkavereille: "jos joku kysyy, ni mä lähin himaa.". Soitin Veeralle ja purskahdin taas itkuun. Sit sain tän puhelun missä jo selviteltiin vähän tätä asiaa. Sit olikin jo jälkihuoltotapaaminen. Ja ilta meni sit taas miten meni. Suht hyvin joo.

Tiistai. Heräsin ajoissa, kaikki oli hyvin. Mut ku astuin ulko-ovesta pihalle, mua alko taas ahdistaa. Meinasin laittaa viestiä että en oo tulossa tänään, kunnes muistin ettei se ahdistus lähde sillä, että jään kotiin makaamaan. Menin töihin ja päivä meni hyvin. Sain sen nuorten vastaanotto ajan, sain soitettuu kelalle, kädestä sairaanhoitoajan ja maanantaina sit soitellaan selästä lääkäriaikaa. Siis sain paljon aikaseks työpäivän aikana. Ja olin myös loppuun asti. Hyvän tuulisena lähin takas kotiin, kunnes kotimatkalla mun puhelin vaihteeks lakkas toimimasta, ja aloin sen takia itkemään. Pääsin kotiin ja hetken aikaa oli ihan hyvä olo, kunnes taas. Aivan kamala ahdistuskohtaus. Soitin Irkulle ja itkin, se sai mut paremmalle tuulelle, mut sit taas hetken päästä.. Mä en enää itkeny, mut inhosin itteeni. Olin maailman paskin tyttöystävä, maailman paskin ystävä ja maailman paskin sisko. Mä oisin halunnu itkee, mut mä en pystyny, mua ahdisti liikaa. Ja sit.. Mä en tuntenu enää mitää. Mä säikähdin ja olin ihan varma, et nyt mä oon seonnu lopullisesti. Soitin Veeralle ja puhuin sen kanssa. Sit tekstasin Jasun kanssa.

Tää keskustelu sai mut taas tuntemaan itteni tärkeeks, ja hyväks ihmiseks. Mä en tiedä oikeesti, et mitä mä tekisin jos mul ei ois tota mun omaa pallopäätäni! 

http://www.voice.fi/suhteet/liikuttava-kirjoitus-leviaa-netissa-koskettaa-lahes-jokaista-parisuhteessa-elavaa-naista/4/69241

Minun rakkaus !

Ja tää teinipeilipissisystävä, jumankauta akka mä rakastan sua !

Irkku <3

Yks vahvimmista tukipilareista ! Joka oikeestikki ymmärtää mua.

Mä oisin hukassa ilman näitä ihmisiä. 

Ja joo, tässä syy miks mä oon menossa huomenna sairaanhoitajan vastaanotolle. En tiiä et kui normaalii se on et mun pikkurilli jäätyy vähä väliä iha hullusti? No se selvii sit huomenna.

Huomenna, huomenna on se parempi päivä !

~ VIIVIFANNY