- Koska kaikki on ihanaa, ei oo pelkojakaan

Tajusin, et oisin juonu itteni jo hengiltä ilman tota mun pelastavaa enkeliä. Me ollaan tiistaina seurusteltu kuukausi, toisaalt tuntuu et mä oisin tuntenu ton aina, mut sit kuitenki ajattelen et mihin tää aika on kadonnu? Ja ei, tää oli jo joku ryyppyblogi, ni täst ei tuu mikää ihkutusblogi, u know? Ja anteeks mahdollisista yhdyssanavirheistä, ne ei oo se mun juttu. Mä en edes tiedä et miten se meni, et jos siihen väliin mahtuu sana punainen ni onks se vai eiks se oo yhdyssana ? Eikä mua oikeestaan kiinnosta. Jos jollain on jotain valittamista mun kirjotustaidoista, niin se on sitten voi voi. Mä oon ehkä itsekeskeinen kun mä en jaksa miettii, et miltä teistä rakkaista lukijoista tuntuu, jos mun kirjotusta on vaikea lukea. Toisaalta, mul on niin tyhjä olo tällä hetkellä, että mä annan itselleni oikeuden olla vähän itsekeskeinen. Mut en liikaa.

Ja ilman Jenniä.. Mä en ois selvinny tästä kaikesta ilman sitä. Se sai mun ajatukset ihan muualle, ehkä jopa tiedostamattakin. Mä oon kiukutellu sille ihan liikaa. Mut nii seki mulle. Me ollaa tasoissa. Jos Marie on muualla ja Veera muuten vaa ei kerkee nähdä, ni mä puhun Jennin kanssa puhelimessa. Ja yleensäkkää meil ei ees oo mitään asia asiaa. Tai jos on, ni se on se viiden minuutin asian halkominen, ja that's it. Sit me vaa puhutaa paskaa, esim "kato valkonen pulu!". Se on kans semmonen ihminen joka jaksaa mua, ainaki joskus. Paskoi päivii on kaikilla, mut meil ne on tasavertasii. Välil on vaikeeta kuvitella et me ollaan tutustuttu vasta 5.4.2013. Jep, muistan päivän. Ei mul tunnu ees sanat riittävän kertomaa siitä, et kuinka tärkee tää ihminen mulle on. "Tääl on mun isosisko, puhu nyt mun isosiskon kanssa!". Se on jaksanu seisoo mun vierellä. Ja itseasiassa kunnon ystävii meist tuli vast tammikuussa. Keksin sen syyn, miks mä en oo Jennistä tääl paljoo kirjottanu; mä en osaa ! Mulla ei riitä sanat. Tää ihminen on mulle kaikki kaikessa. Ja yhtälailla mä niitä lapsia rakastan. Ja Jenniä, sitä ei korvaa mikää. En oo varma et toistinko just itteeni. Mut se on korvaamaton.

Ja edelleenkin, te kaikki muutkin ystävät ootte korvaamattomia. Ja mun mies, seki on korvaamaton. Mul ois niin paljon asiaa, mitkä mä haluisin tähän kertoo, mut mä en voi. Tää on julkinen blogi. Mut mun ehkä tekis mieli vetää perseet olalle, unohtaa hetkeks kaikki. Mut mä ehkä säästelen itteeni 3.10. asti. Tribula ja Piipero pääsee taas vauhtiin. Mut toisaalta, tekis mieli kännätä ennen sitä, ettei mun ja Sirun jälleennäkemiskännit mee vaa siihen et mä itken. Mun tekis mieli itkee, toisaalta onnesta, toisaalta surusta. Ja mun on ikävä äitiä. Pääsiski irtautumaan täst todellisuudesta hetkeks. Niiku kunnolla. Sillai et ois täysin kuutamolla, ei tajuis mistää mitään. Sitä oloa mä välil kaipaan. Niiku nyt. En tiiä miks. Tai tiiän, se tyhjä olo. Mut miks tää tyhjä olo, siihen ei oo syytä. Mä oon oikeesti onnellinen. 

Eiku mitä vittua. Ei mun kyl oikeesti tee mieli ryypätä. Eikä olla kuutamolla. Mun tekis mieli olla mun rakkaani luona. Ja käpertyy sen kainaloon. Mut ei ni ei. Se se tyhjä olo on, ikävä. Hassuu. Tää on ihan erilaista ikävää mitä mä oon ennen kokenu. Tai sit mul on vaa joku heikko hetki. En mä tiiä.

Miks mun piti kestää 19 vuotta paskaa, ennenku saan kunnon onnen ? Ehkä sen takii, et mun oli eka saatava paskaa niskaa, että ansaitsen sen onnen ? Mut sit alkaa miettii, et oonko mä ollu kauheen paska ihminen koko tän 19 vuotta ? Olin joo kauhukakara. Ja teiniangst. Mut ei nekää varmaa aivan täysin oo mun omaa vikaani. Ainaki nii mä uskon. Ja tiiän et nyt supistaa kaupungilla "taas se viivi on löytäny uuden miehen, ja on muka maailman onnellisin, mist vetoo et tää ei kestä ees puolta vuotta?". Te supisijat saatte haistaa paskan, mun elämä. Ja no, ehkä ton toisenki osapuolen elämää. Meidän elämä. Kaks vahvaa sanaa yhdessä. Syvällistä.

- I want you by my side, so that I never feel alone again

Aattelin nyt vähän päivitellä pitkästä aikaa, et miten mullakin menee. Ja siis mullahan menee hyvin :) Mä en enää ryypiskele niin paljoo, mitä mä sillon joskus oon ryypänny, mulla on koulupaikka, mulla on ystävät ja mulla on ihana poikaystävä. Ja mä oon onnellinen. Ja mun pikkusiskoki soitti mulle, me puhuttiin joku tunti puhelimessa, pitkästä aikaa.

Kouluhan vois toki mennä paremmin, mä oon harkinnu keskeyttämisen hakemista, mut vitut. Mä yritän parhaani, muistakaa se. Ja hauskin täs on se, et musta ei tuukkaan ajoneuvoasentajaa, musta tulee autovitunpeltiseppä. Ja mä sain kuulla sen tokana päivänä (ekan päivän olin nätisti hukassa) 20 minuutin istumisen jälkeen. "Syy miks teistä ei tuukkaan ajoneuvoasentajia, vaan autopeltiseppiä...", anteeks mikä oli? No mä tyydyin mun kohtaloon, jokseenkin. Motivaatiota lisää se, että matikasta 2/3 kurssia suoritettu, ja ATK suoritettu. Pitäis viel toi äidinkieli ja englanti selvittää. Liikunta, terveystieto ja taide & kultturri -> vapautus. Syy; mä oon nii vitun vanha kalkkis, et mun ei tartte niissä käydä. Vanha. Joo ikäloppu. Oon luokan ainoo tyttö. Onkohan muuta koulusta ? Ei semmosta, mikä kuuluis tänne.

Ryypiskely; ei mul oo aikaa. Mä haluun viettää kaiken mahdollisen vapaa-aikani mun ystävien kanssa, ja viikonloput mun rakkaan mieheni kanssa. Millon mä siis ryyppään? Koulun jälkeen, juu ! Ei. Enkä mä oikeestaa nauti niin paljoo siit olosta enää. Pistää miettimään et mitä mä oon sil hakenu ? Sehä on iha kauheeta. Eilen mä olin juomassa joo. Ja voin sanoo et olo ei oo mikään parhain. Ja mitä hauskaa siin on ollu ku ei muista mitään? Kyllä mä jotain muistan, aika hyvin. Mut se et mulle tulee aamusti joku ihan random viesti, ni pistää miettimää. Miksi piti ? Mä puhun aina et "mun täytyy päästä irrottautumaan todellisuudesta". Mä irrottaudun nykyään hyvällä seuralla, ja sillä että mä tiiän, et pääsen mun rakkaani kainaloon. Se siitä.

Ja mun ystävät. Ne on ihan parhaita. Marien luokse voin tulla koska tahansa. Mun ei oo mikään pakko olla sekuntiikaa yksin, ellen mä ite haluu. Ja niit päivii on harvoin. Miks mä lahnaisin yksin kotona, jos mulla on mahdollisuus lahnata jonkun kanssa? Mä voin soittaa keskellä yötä ja itkeä. Mä voin tulla keskellä yötä heittelemään kiviä Marien ikkunaan jos en haluu olla kotona. Veera ja Mila; yks iso syy, miks oon miettiny tätä ryyppäämistäki. Ne on mun päivieni valo, Marie iltojen. Ja ootte te muutkin korvaamattomia. Enhän mä ois mitään ilman teitä.

Se parisuhde. Mä en oo katkera ittelleni. Mä oikeesti ansaitsen semmosen miehen joka jaksaa mua. Vaikka mä oon välillä se "oma ihana itteni", ni toi jaksaa mua silti. Se kestää sen, et mä saatan ihan yht'äkkiä vittuuntua ihan suunnattomasti, ja ku tuun röökiltä toteemaan: "mua itkettää", ni se ottaa mut kainaloon. Se kysyy mitä mä mietin. Sitä kiinnostaa mitä oon tehny, mitä mä teen, ja mitä mä aion tehdä. Ja se kiinnostaa sitä joka päivä, eikä vaan sillon ku sil on esim tylsää. Mä ite pelkään. Mua pelottaa suututtaa se. Ja ei, se ei ole mun tavoite. Mut mulla on kyllä syyni olla pelokas. Mut sisimmässäni mä tiiän, et mun ei todellakaan tartte pelätä. Tää on jotain ihan maailman parasta. Se asuu tampereella, se on ihan hyvä, mun mielestä. Onhan se aina paskaa nousta dösää ja lähtee takas poriin. Mut sit se on aina ihan helvetin hienoo, ku nousee porissa bussiin ja tiedostaa sen asian et enää 1,5 tuntii ni pääsee hautautumaan toisen syliin. Mä oon vaan niin onnellinen ettei mitään rajaa.

Sit jos vaikka niitä kuvia.

 Se mun ihanuus <3

 Käytii shoppailemassa ideaparkissa. Löysin kolme paitaa, perus mustat legginsit ja harmaat farkut.

 On muuten outoo nykyää ostaa itelleen vaatteita. Housuissa menee L, Ginan paidoista ostan XL-kokoo. Ja nää on niiku sopivii mulle. Mä en ymmärrä. Minne ne kilot katoo?

 Löysin myös takin, tosin tää oli Veeran kanssa hankittu. Makso 25e, ja tulee tarpeeseen.

 Syy jatkaa eteenpäin <3

 Ainii, olkapää kävi hukassa.

Tottakai mä toin milallekki tuliaisii ideaparkista. Tossa on maailman ihanin lapsi <3

Mulla menee hyvin. 

~ VIIVIFANNY