Mä olin tytär, joka ei ajatellu ku itteensä. Mä olin myös sisko, olevinani. En mä ois sitä titteliä ansainnu, koska mä olin kaikkea muuta ku sisko, varsinkaa isosisko. Enkä mä välttämättä osaa vieläkään olla mikään unelma tytär, tai unelma siskos. Mut mä yritän. Mä oon päässy siitä paskasta nousemaan ylös, eikä oo pelkookaan et oisin vähään aikaan sinne takas vajoomassa.
Mä näin yks päivä miehen maakaamassa keskellä suojatietä. Kaikki käveli vaan ohi, ja ennenkun mä pääsin kohdalle ni joku juos sen miehen luokse ja nosti sen ylös. Mä pidättelin itkuu. Ihan vaan senkin takia, että mä oon ollu se joka on nostamassa omaa isäänsä ylös keskeltä tietä, ja mä oon ollu se, jota on nostettu sieltä kadulta ylös. Jos joku autoilija ei ois nähny sitä miestä, ja ajanu vaan täyttä häkää yli, koska kaikilla on aina kiire. Se ois ollu tän miehen loppu, se ois voinu ollu mun isäni loppu, se ois voinu ollu mun loppu.
Jossain vaiheessa mun elämä oli niin perseestä, et mä en kattonu kun mä ylitin tien. Mä salaa toivoin, että mä jäisin auton alle. Mut kato, ei Matikan pää anna periks pyytää anteeks niiltä lähimmäisiltään, keitä on satuttanu. Ja sit tuli Jasu, joka teki heti selväks, et hän ei katso arkisin ryyppäämistä. Siinä sitä sit oltiinkin. Alko Matikanki pää antaa periks sen verran, et pysty pyytää jopa anteeks. Mut kun ei se ryyppääminen siltikään tahtonu jäädä pois kokonaan, ni laitoin asuntohakemukset tampereelle, ihan vaan todistaakseni, et kuinka paljon mä Jasusta välitän.
Nyt oon alkanu jännittämään taas autotien ylittämistä. Ja mul on ihan parhaat läheiset tällä hetkellä. Enkä mä vaihtais mitään. Ilman ryyppäämistä, ja entistä heilaa, mä oisin ihan täynnä itteeni. Mut kaikkiin ojiin, mistä mä oon noussu ylös, on jääny osa mun jääräpäisyyttä ja kuorta. Ja sitä kuoree mul ei enää ees oo. Mihin mä sitä ees tarttisin, kun mä voin olla ihan oma itteni Jasun seurassa?
Mä rakastan sua kulta♥
