Elikkäs nyt on sit (mutkan kautta) palattu takasin käppärään :) Munhan siis piti lähtee vasta perjantaina tai lauantaina, mut ihan yht'äkkii sain päähänpiston et mä haluun jo torstaina takasin satakuntaan. Oli aivan mahtava reissu, ja te Helsingintien pihamummot ootte parhaita <3 Tulee ikävä kaikkii, ja dösässähän aloin itkemäänki. Porintielle ku noustii ni alko jo pienehkö hymyki tulemaa esille; "vittu mä pääsen takas himaa!".
Öää, ei sitä voi oikeesti sanoinkuvaillakkaa et miten hienoja nää meiä karkkilaposselaiset on! Viidessä viikossa pystyy ihmisistä tulemaa tosi tärkeitä. Ja toivon et sit ku taas meen sinne (viimeistää jouluna jos mutsin kans välit ei oo kunnossa) ettei ne oo iha heittäny mua outsideriks siit porukasta. Ja koiriaki tuppais olee hiukka ikävä. Ja lapsia. Ja kaikkia. Ja ää.
Tiistaina olin Xenan ja Jamin kans lenkillä. Käveltii siin ihan semmost semi reipasta kävelyä asfaltilla. Sit siin yhes kohtaa tulee sellai et puolet tiest on asfalttii ja puolet hiekkaa. Olin just uppoutunu musiikkii, ku tajuun et just astuin oikeella jalalla asfaltin reunaa. Se tunne ku sä tajuut et mitä just tapahtuu, se oli iha ku jostai hidastetust elokuvakohtauksest. Ja se rusahdus mikä mun nilkasta kuulu. Se kuulu mun kuulokkeitten läpi. Ja sit se kipu. 'Vittu nytkö se murtu'. Ja koiratki meni ihan paniikkii. Koitin itte siin pidätellä itkua (ja sillo ku itken kivusta, ni sillon sattuu ja paljon), ja samalla rauhotella koiria. Kuiteki joku piiiieni ääni mun pään sisällä sano; "Koita kävellä sillä, kyllä sä nyt pikkulenkin pystyt heittämää". Mä kokeilin. Ai. Ei muutako soitto systerille; "Moi.. Tota mun nilkalle tapahtu jotain, siihen sattuu tosi paljon, saisko apuu?". Linkkasin jonki matkaa Suskii vastaa, ja tottakai siin kohtaa tulee kissaki vastaa, mut yllätykseks koirat ei reagoinu oikeestaa ollenkaa. Kai ne tajus et nyt on tosi kyseessä. Suski tuli, ja otti koirat, lähettii sit linkuttaa takasinpäin.Olin mä vajaa kilsan päässy eteenpäi ennen tapaturmaa. Suski vei koirat takasin Johannalle ja jäi siihen tupakille. Itte linkutin 'himaa'. Sami anto heti jotain kylmää siihe, ja turvotus vaa nous. Ja se kipu sit yöllä, herranjumala. Todnäk nivelsiteet vähä revähti tms, koska nyt toi nilkka on ihan okei. Särkeehän se all the time, mut pystyn kävelee lähes normaalisti. Torstaina oli kyl pieni pelko, et ku meen harjun läpi, et mä kuiteki astun johki vitun juureen ja soitan taas suskille "saiskos vähä apuu?".
AINII PERKELE, käytii kalassaki yks ilta. Tai siis noi kalasti, mä seisoin hetken sen ongen kans, ja meninki sit puhumaan puhelimessa :D Suski sai kaks keppii ja jonku vitun paskapussin. Multa vietii vaa mato :(.
No, torstaina bussissa sain taas yhen parhaimmista päähänpistoista ikinä; mä lähen maalle ! Soitin 'naapurille' ja sillekki sanoin vaa et tuun poikkeemaa ;) Olihan mulla siis tarkotuski jäähä yöks, mut ajattelin yllättää.. Pääsin poriin, kävin pyörähtämäs himas sen verta, et heitin vaatteet sinne ja otin vaihtovaatteet reppuu. Sit kauppaa; laatikko kaljaa ja lapsille karkkipussit synttärilahjoiks. Sit tulin tähän Marielle ja ilmotin vaa, et lähen about puolen tunnin pääst maalle. Kerkesin mä täs kolme kaljaa juomaa, ja sit lähinki jo. Oli paras reissu pitkii aikoihi ! Ja oon siis niin positiivisesti shokissa ettei mitää rajaa. Lauantaina menin jo aamusti kaverin luo kahville ja kattoo viel lapsii. Ja kolmelta mult lähti dösä takasin poriin.
Marie soitti sopivasti ku olin maantiekadun apteekin kohdalla, ja päätinki tulla suoraa tähän. Istuttii täs iltaa muutaman kaljan kanssa. Joskus kahden mais lähdin himaa nukkumaa. Aamulla Marie soitti: "ooksä jo hereillä?"-puhelun, ja samalla ajattelin et perkele! Marie menee rippijuhlii tänää, ni mähän voin mennä koiravahdiks! Heitin kledjut niskaa ja tulin tähän. Kerkes Marie yhden röökin mun kans täs polttaa, ja sit se lähti. Täs me nyt ollaa Brunon kans hengailtu, käytii mun tykön hakees vessapaperii ja samal kierreltii tuol puistossa. :) Nyt toi nukkuu.
Mutta, ei mitään, mä en jaksa keskittyy enää tähän.
~VIIVIFANNY
